torstai 27. kesäkuuta 2013

Lehmäkortti


Siinä se nyt on. Seitsemän kuukautta siihen suunnilleen meni, mutta nyt on kortti vuokranantajaperheelle Saksaan kirjoitettu. Ostettuna se olikin ollut jo pidemmän aikaa. Kirjoitin sen itse, saksaksi, saksalaisen tuttuni avustuksella. Kerroin terveiset Skotlannista, kerroin toivovani siellä kaiken olevan hyvin ja kiitin elämämme parhaasta vuodesta, kiitin, että saimme asua siinä kauniissa kodissa. Kerroin, että ikävöimme Saksaa ja sitä pikkukyläämme siellä. Mutta että kaikki on kuitenkin hyvin. Kissallakin.

Kerroin myös, että olen siitä vähän surullinen, että en kieliasioiden vuoksi voinut heidän kanssaan koskaan keskustella. Ja kirjoitin loppuun sen mitä olisin tahtonut heille lähdön hetkellä sanoa, mutta mitä en osannut, sitäkään. Että toivon heille kaikkea hyvää.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Saksavuosi (+1kk)

Olen vältellyt tämän tekstin kirjoittamista. Se on ollut takaraivossa joka päivä ja välillä olen saada kiinni tavasta, millä sen toteuttaisin, mutta sitten aloittaminen on osoittautunut niin hankalaksi, ettei sitä ole saanut tehtyä. Miten ihmeessä saisin tiivistettyä yhteen kirjoitukseen koko Saksa -kokemuksen? Ilman, että siitä tulee valtavan pitkä, ilman, että minun olisi luettava kaikki edelliset kirjoitukseni läpi sitä ennen..? Sitä en ole tahtonut tehdä. En ole itseasiassa kertaakaan lukenut tämän blogin tekstejäni uudelleen läpi, ellen ole sitten palannut johonkin tiettyyn kirjoitukseen. Ehkä joskus olen sen verran vahva, että olen valmis käymään ne tunteet toistamiseen läpi ja että olisin valmis kestämään sen ikävän, mikä sieltä ihan varmasti nousee esille.

Hiljattain törmäsin jossain toisessa blogissa kyselyyn, jossa käytiin läpi tapahtumia vuoden ajalta. Silloin keksin, että helpoiten käyn läpi Saksa-vuoden tuon kyselyn avulla. Ihan kaikkiin niistä on turha vastailla, mutta suureen osaan löytyy vastauksia Saksa -näkökulmasta. Siispä blogin yleisestä linjasta aika lailla täysin poiketen, seuraa kirjoitus kysymysten ja vastausten muodossa.

Oletko saanut uuden ystävän vuoden aikana?
En ystävystynyt konkreettisesti kenenkään kanssa koko vuotena. Sinänsä tuo ei poikkea millään lailla elämästä Suomessakaan. Tuttuja tuli, ihmisiä joille tervehti, muttei ketään, jonka kanssa vaikka kahvitella. Eli samanlaista elämää tältä osin kuin Suomessakin oli.

Teitkö vuoden aikana jotain, mitä et ole ennen tehnyt?
Huh. Teinkö mitään, mitä olisin ennen tehnyt? Taisin tehdä vuodessa enemmän asioita ensimmäistä kertaa kuin koskaan aiemmin koko aikuisikäni aikana.

Kerro pari parasta muistoa vuodelta.
Vaikea laittaa järjestykseen, enkä siihen pysty. Lisäksi tila loppuu kesken, sillä oli suuria ja pieniä asioita, jotka ovat kaikki yhtälailla niitä parhaita muistoja. Sillä yhtälailla rakastin kävellä kameran kanssa niitä lenkkejäni pitkin peltoja ja Tonavan rantaa, kuin rakastin vaellella miehen kanssa ja käydä konserteissa ja urheilutapahtumissa. Rakastin maata parvekkeella paahtavassa auringossa ja rakastin käydä kahvilla Zürichissä, hetken mielijohteesta. Vastaavia hetkiä on liian lukuisia laittaa ylös.

Muutuitko paljon vuoden aikana?
Enemmän kuin milloinkaan ennen.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Ehdottomasti meidän vuokranantajaperheemme. Ajattelen heitä kaikkia suurella lämmöllä, vaikken heidän kanssaan koskaan pystynytkään keskustelemaan.

Missä maissa kävit?
Sveitsissä, Itävallassa, Ranskassa, Liechtensteinissa. Lisäksi muuttomatkalla vielä Luxemburgissa ja Belgiassa ennen saapumista Englannin puolelle ja lopulta Skotlantiin. Italiassa oli tarkoitus autolla pyrähtää jossain vaiheessa, mutta se jäi tekemättä.

Mitä haluaisit tulevalta vuodelta sellaista, mitä et saanut edelliseltä?
Olen jo saanut sen. Se yhteinen kieli.

Mikä päivämäärä säilyy muistissasi tuon vuoden ajalta?
Hyvin moni. Kirkkaimpana varmasti päivä, jolloin Saksaan saavuttiin.

Mikä oli vuoden suurin onnistuminen?
Ehdottomasti omaksi itseksi kasvaminen ja se kaikki, mikä siihen liittyi. Henkinen vapautuminen toisista ihmisistä, itsensä näköiseksi muuttuminen, kotirouvan roolin omaksuminen kokkaustaitoineen. Kaikki tämä. Myös näin ei-juoksijalle viiden kilometrin juoksu oli eräs suoritus, josta olen hirveän ylpeä.

Suurin epäonnistuminen?
En oikeasti koe epäonnistuneeni missään. Kaikki, mitä tahdoin saavuttaa, saavutin. Ei ollut sellaista, mitä olisin tahtonut tehdä, yritin tehdä, ja epäonnistuin siinä. Mahtuihan tuohon aikaan paljon kaikkea muutakin kuin pelkästään onnea, mutta ei se ollut kiinni siitä, että olisi epäonnistunut.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Ehdottomasti mieheni. Ilman häntä en olisi tässä tällaisena kuin nyt. Se, miten vaikeat ensimmäiset kuukaudet olivat ja miten kovin minuun siksi sattui, hän jaksoi kuunnella ja lohduttaa. Sanoin kaikenlaista ja (itseänikin) pelottavia asioita, käyttäydyin kuin vieras ja itkin vain haluavani takaisin Suomeen. Mieheni tuki pahimman ajan yli ja odotti, että löydän sen itseni, joka Saksassa minun oli määrä olla. Lopulta löysin sen itseni, joka minun oli elämässä määrä olla. Olen täysin varma, että ilman häntä olisin joku aivan muu. Jos ollenkaan.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Yllä se tulikin jo esille, eli omani. En tunnista sitä ihmistä itsessäni ja kyseiset ajatukset tuntuvat todella kaukaisille. Onneksi ne ajat on takana.

Mistä innostuit eniten vuoden aikana?
Valokuvaamisesta, luonnosta, liikunnasta. Kaikista niistä loputtomista mahdollisuuksista, mitä Keski-Eurooppa meille tarjosi. En usko, että minulla on koskaan olleet silmät niin auki kaikelle mitä ympärillä on ja tapahtuu. Se oli puhtaista puhtainta onnea.

Verrattuna tapahtumiin vuosi takaperin, olitko onnellisempi vai surullisempi?
Tämä tulikin jo yllä sanottua. En usko koskaan olleeni yhtä onnellinen. Toivon pitäväni sitä yllä täälläkin. Olen nyt oppinut, mitä onneen tarvitaan. Nyt osaan.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
En koe, että mitään olisi jäänyt tekemättä. Ainoastaan yksi reissu Italiaan, koska sen mahdollisuus oli ääneen mainittu. Ei ole iso juttu, ettei ehditykään käydä. Sain toteuttaa roppakaupalla niitä todellisia unelmia, eikä Italia kuulunut siihen joukkoon.

Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden asian vuodessa, mikä se olisi?
Sanoisin koti-ikävää potevalle itselleni, että älä itke. Se helpottaa, se menee ohi, eikä se satu niin kovasti ikuisesti.

Mitä halusit ja sait?
Kaiken. Kaiken sen, mitä olen ikinä tahtonut, elämältä eniten toivonut. Kaiken.

Mitä halusit, muttet saanut?
Olisin tietysti tahtonut jäädä, jos tilanne olisi ollut toinen. Jos todellisuus olisi ollut toinen. Nyt piti kuitenkin lähteä. Takaisin onneksi pääsee aina.

Mitä kaipasit?
Suomea, perhettä, ystävää. Kieltä, jota ymmärtää.

Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi?
Mieheni. Ja se, että siellä oltiin, koska tahdottiin olla. Jos Saksaan olisi lähdetty vastentahtoisesti, olisi se voinut olla hyvin toisenlaista. 

Elämäni paras vuosi.


tiistai 11. joulukuuta 2012

Jää hyvästi, Saksa

Olen miettinyt tätä kirjoitusta pitkään. Tarkoitus oli kirjoittaa yhtä riipaiseva ja tunteita täynnä oleva teksti, kuin mitä oli tämän blogin ensimmäinenkin kirjoitus. Silloin kuitenkin jätettiin hyvästit niin paljon suuremmalle asialle, kokonaiselle elämälle, että syystäkin siihen tuli niin paljon tunnetta muutamaan riviin. Saksaa kohtaan ei ehtinyt syntyä elämän mittaista tunnemäärää.

Nieleskelin itkua, kun sanottiin kodille heipat. Siellä oli ollut onnellinen. Nieleskelin itkua, kun sanottiin vuokranantajille heipat. Mukavia ihmisiä, joiden kanssa olisin niin tahtonut joskus voida jotain jutella. Itkin, kun vilkutettiin autosta vielä heipat ja ajettiin kylämme läpi, jonne emme hyvin todennäköisesti koskaan palaa. Meidän pieni kylä, jota rakastin. Matkalla tuli itku vielä muutamaan kertaan, lähinnä ajatellessa sitä kipua, mikä syntyi, kun ei voinut sanoa mitään takaisin hyvästejä jättäessä. Kuunnella vain, miten toivottivat ilmeisesti onnea jatkoon ja elämään. Hymyillä ja kuunnella. Olisin halunnut sanoa niin paljon. Vielä löydän täältä Skotlannista sen juuri oikean lehmä -aiheisen kortin, jonka heille, maatilan pitäjille, lähetän. Siihen kirjoitan mieheni avulla saksaksi kuulumisia ja toivotan onnea elämään. Ja kiitän, että saatiin asua siellä ja rakentaa sinne koti.

Hassua. Tässä oli tarkoitus kirjoittaa, että kai se jossain kohtaa iskee, ettei sinne tosiaan palaa enää koskaan. Nyt se sitten iski. Liekö ajattelin sitä nyt oikeasti kunnolla ensimmäistä kertaa. Muistot tulivat mieleen tuolta vuodelta, onnen hetket ja ne kipeätkin muistot, joista kaikista niistäkin se koti rakennettiin ja muistot tehtiin. Auringon lämpö, kävelyt Tonavan varrella, kohtaamiset kärpän kanssa. Miten hulluteltiin asunnossa ja juostiin kaikki kolme pitkin ja poikin ympäriinsä. Miten kissa saattoi vahdata pihapiirin eläimistöä ja tapahtumia nenä kiinni ikkunassa itsekseen höpisten. Kuinka paljon onnea voikaan yhteen kylään mahtua! Luulin, että olisin ikävöinyt eniten Alppeja. Suurin ikävä onkin meidän pientä kylää kohtaan. Meidän kotia. Niitä muistoja, joita ei enää voi uusia tehdä. Se ei ollut vain talo, vain asunto, vain kylä. Se oli koti. Rakennettu suurella sydämellä, tuhansilla tunteilla, nyt viimeistelty haikealla kaipauksella.

Ei enää koskaan.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Schau nicht mehr zurück?

Muuttaessamme Saksaan minulla oli täällä yksi ystävä entuudestaan. Jo monen monta vuotta tutustuttu, aina mietitty sitä hetkeä, kun voisi ihan oikeasti tavata. Jonkinlaista sukulaissieluisuutta silloin kymmenisen vuotta sitten, sittemmin hieman vähemmän. Aikoja, jolloin yhteydenpito ei ollut niin tiivistä enää, kun tuntui, että on vähemmän ja vähemmän yhteistä. Aikuisina aloimme mennä toisistamme kauemmas. Luonnollisesti kuitenkin yhteydenpito oli jälleen tiivistä, kun muutto Saksaan tuli konkreettiseksi ja taas suunniteltiin, että voisimme tavata. Ihan oikeasti tavata, viettää aikaa yhdessä.

Muutto tapahtui ja pidimme edelleen yhteyttä. Huomasin kuitenkin miettiväni useasti mielessäni onko meillä enää mitään yhteistä, yhden yhtäkään asiaa. Vieraannuin, vaikka yhteydenpito jatkuikin, joskin aina vain satunnaisemmin. Emme koskaan ehtineet tavata, kun sukset jo menivät niin ristiin, että sinne meni koko ystävyys! Vai oliko se ystävyyttä laisinkaan, siinä vaiheessa kyseenalaistin. Sillä ystävät eivät sano noin toisilleen. 

Emme pitäneet kuukausiin yhteyttä. Nyt, muuton nurkilla, ajattelin ottaa yhteyttä ja kertoa, että pian olen jo toisessa maassa. Että olen surullinen siitä, että meille kävi niin kuin kävi. Toivotin kaikkea hyvää. Hän vastasi, kertoi olevansa surullinen hänkin. Ehdotti, että voitaisiin vielä tavata ennen kuin lähden. Sanoin, että se on liian myöhäistä. Sillä hän ei vieläkään pyytänyt anteeksi.

Mieleni valtasi melankolia, meillä on kuitenkin pitkähkö historia ja olemme olleet joskus todella hyviä ystäviä, vaikkakin vain tekstien välityksellä. Aika meidät pikkuhiljaa erotti, liikutti eri suuntiin. Se kaikki, mikä meitä aikoinaan yhdisti, lakkasi vuosien saatossa olemasta ja arvomaailmamme muuttuivat vastakohdiksi. Ei siinäkään vielä ole mitään väärää eikä ystävyyttä sillä määritellä, mutta kun toiselle on tärkeitä ne asiat, joita toinen ei ymmärrä, ei ehkä voi sietää, on sitä ystävyyttä vaikea määritellä mitenkään muutenkaan. Kursia kokoon yhdestä ainoasta palasesta yhteistä asiaa. Ei se riitä, jos toiset asiat painavat vaakakupissa yli puolet enemmän. Tiemme tuli omien polkujen kautta yhteiseen mutkaan vain erotakseen siitä täysin vastakkaisiin suuntiin. Pitkä matka piti kulkea ennen väistämätöntä.

Olen kuitenkin velkaa hänelle, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan olikin erittäin sopimatonta. Olen velkaa englannin kielen taitoni. Koulussa en ollut englannissa järin hyvä, joskaan en kovin huonokaan. Mutta en missään tapauksessa hyvä. Koulujen jälkeen löysin yhteisen kiinnostuksen kohteen myötä hänet ja tahdoin kirjoitella hänen kanssaan, mahdollisimman paljon. Siitä alkoi se paras tapa kielen opiskeluun ja kehityin huimasti sitten lähtöpisteen. Kirjoitin paljon, opettelin myös lukemaan ääneen tekstejäni läpi, luin ääneen myös hänen tekstejään. Luen edelleen ääneen englannin kieltä. Taisin noina vuosina myös ajatella (mielessäni tai ääneen) suureksi osaksi englanniksi. Lausuin kunnes lausuin oikein. Kiitos tälle silloiselle ystävälleni, olen valmis muuttamaan englanninkieliseen maahan ja tiedän pärjääväni loistavasti. Minusta on tullut fluent. Olen myös innokas oppimaan kieltä lisää koko ajan. Kun on näin vahva pohja, motivaatio on pilvissä. Mielessäni näen itseni juttelevan tuntemattomillekin. Enemmän, kuin se Ja!, minkä totesin eräälle sedälle lauantaina kaupan parkkipaikalla, kun hän totesi ilman olevan kylmä. Ymmärsin kyllä, mutta muuta en osannut vastata.

Aiemmin mainitsemani melankolia sai miettimään tätä kulunutta vuotta täällä Saksassa. Olen pitänyt silmäni kiinni kaikelle sille, mitä voi tulla ikävä ja olen vain keskittynyt siihen kaikkeen, mistä on niin innoissaan tulevassa maassa. Nyt kävin sitä mielessäni läpi, samalla kun naputtelin sitä kaikkea sähköpostiin ylös. Miten mieletön vuosi on ollut, mitä kaikkea on kokenut. Miten paljon olen muuttunut, kasvanut, vahvistunut. Miten monessa maassa on käynyt! Sveitsi, Itävalta, Liechtenstein, Ranska.. Tulossa vielä Luxemburg ja Belgia ja lopulta UK. On nähty mäkihyppyä, formula ykkösiä, kunnollista jalkapalloa. On reissattu suosikkiartistin perässä neljässä konsertissa ja nähty toinen Ranskassa. On vaellettu Alpeilla. Tuon nostan kaikesta hienoimmaksi kokemukseksi. En olisi koskaan uskonut, että näkisin Alpit ylhäältä katsoen. Ja näin ne korkeuksista ihan vain siksi, että kiipesin itse sinne korkealle. Tuo vaellus oli meidän ensimmäisen vuoden hääpäivän kunniaksi tehty. Tapamme juhlistaa oli meidän näköinen. Siellä jos missä oli kaunista. Pikku-Heidi pääsi Alpeille, jonne niin kokee sielussaan kuuluvan, niin kuin se kirja kertoi jo silloin kun olin aivan pieni. Palasen itsestäni jätin sinne.

Tunnen vahvasti, että olen myös Saksalle paljon velkaa. Maksan sitä varmasti pitkään jo pelkästään ikävöimällä takaisin. Maksan sitä lupaamalla, että en anna itseni luisua takaisin vanhaksi minäkseni, joka ei lopulta ollut minä ollenkaan, sillä Saksa teki minusta minut. Maksan lupaamalla, että annan kaikkeni elämälle, siinä muodossa mikä on meille sitä todellista ja täyttä, myös tulevassa kotimaassani. 

Maksan lupaamalla, että jos joskus on mahdollista palata Alppien kauniiseen syleilyyn, minä palaan.



   Täältä voit löytää sieluni palasia. Ehkä saan ne joskus takaisin. Siihen asti.. Auf Wiedersehen, meine Liebe! 

perjantai 9. marraskuuta 2012

lauantai 3. marraskuuta 2012

Meren tuoksu, tunnen sen jo!

Mieheni on uskomaton. Unelmien toteuttaja, ihmemies. Me muutamme Skotlantiin.

Kun tuli selväksi, että täältä olemme jossain kohtaa lähdössä pois, meillä oli hyvin rajallinen määrä vaihtoehtoja, jonne tahtoisimme muuttaa. Kriteerit olivat alkuun suhteellisen tiukat. Mutta asioita tarkemmin miettiessä ymmärsimme, että miksi esimerkiksi sään, ilmaston, pitäisi olla este? Aiemmin oli harmitellut, että Iso-Britannia olisi todella mukava paikka asua, mutta kun se sää.. Yhtäkkiä ymmärsi, miten sitä on täälläkin oppinut jo pitämään siitä usvasta, mikä moneksi kuukaudeksi syksyisin ja talvisin meidät ympäröi, aamusta iltaan. Se tuntuu rauhoittavalle, turvalliselle. Se syleilee ja pitää pahan loitolla. Koen muutenkin herääväni eloon syksyisin. Kesällä ei mieli vedä niin vahvasti ulos kuin syksyisin. Vesisade, usva, tuuli. Nuo tekijät saavat minut luontoon, harrastamaan liikuntaa, käymään kävelyillä. Niissä on jonkinlaista taikaa. Muutoksen tuoksua. Levottomuuteni pitää siitä.

Joten jos kerran rakastan tuollaista ilmastoa täällä, miksi se sama syy olisi esteenä muutolle? Eihän se sitten lopulta ollutkaan. Ja Skotlanti nousi heti molempien mieleen ensimmäisenä. Kaunis maa, merta, nummia, linnoja. Voi, merta on ollut ikävä. Ja se kieli. Se on yhteinen. Aksenteista piittaamatta, kieli on joka tapauksessa yhteinen. Meitä ymmärrettäisiin siellä. Voisimme keskustella, hoitaa käytännön asioita, ilman että pitää aina turvautua ulkopuolisen apuun. Ymmärtäisi, mitä ihmiset meille kertovat. Ymmärtäisi sopimusten pykälät ja lääkärin ohjeistukset. Maa nousi kohisten listalla korkeimmaksi. Irlanti olisi käynyt kanssa. Englanti. Malta oli yksi vaihtoehto, tosin kuumuus, karuhko luonto, turismi ja kulttuuripiirteet eivät juuri houkutelleet. Mutta kielenä sielläkin on käytössä englanti, siksi se sai mahdollisuuden.

Ja tietysti Suomi oli yksi vaihtoehto, kielen vuoksi. Tietyin osin, tietyin kriteerein. Hakemuksia lähti näihin kaikkiin, useampia. Välillä tuntui, että pitkään joutui odottelemaan, mistään ei kuulunut mitään. Sitten tuli kieltäviä vastauksia. Välillä haastattelua. Ja taas odotusta. Kun eräs suuresti mielenkiintoinen Suomen paikka meni sivu suun, tiesin jo silloin, että se meni niin, koska jotain muuta oli luvassa. Taas oli erilaisia enteitä matkalla, pieniä vihjeitä joita ei voinut sivuuttaa. Näin ja kuulin ne ja tiesin mitä ne tarkoittavat. Ei mennyt kauaa, kun tuli puhelinhaastattelu Skotlantiin. Silloin sanoin ääneen, että sen vuoksi se Suomen paikka meni ohi. Puhelinhaastattelu poiki haastattelukutsun paikan päälle. Siinä vaiheessa tilanne alkoi olla vieläkin selkeämpi - matkakustannukset ja majoituskin korvataan. Eivät he paikalle ihan jokaista lennätä.

Ja niin mieheni meni paikalle haastatteluun. Tarjous tuli samantien. Tarjous oli oikein hyvä ja sen vastaanottamista ei tarvinnut edes miettiä. Ja sillä tiellä ollaan nyt. Elämä täällä pyritään laittamaan nyt kuukaudessa pakettiin. Paperille on ilmestynyt listaa kaikista hoidettavista ja selvitettävistä asioista. Niitä on huomattavasti vähemmän nyt, kuin Saksaan lähtiessä. Vihko on sama ja vuoden takaiset listat on edelleen luettavissa. Silloin oli aivan toisenlainen tilanne. Nyt ei ole niin repivää lähteä. Nyt tahtoo lähteä enemmän kuin jäädä, ei ole hyvästejä rakkaille. On vain hyvästit luonnolle, jota tulen kaipaamaan. Aina. Onneksi näitäkään ovia ei suljeta lopullisesti, vaan aina jää mahdollisuus palata.

Kissa pääsee lähemmäs juuriaan, manx kun on. Me pääsemme opettelemaan uuden maan tapoja, luontoa, ihmisiä. Tuntemaan sen kotoisan meren tuoksun ja tuulen, oppimaan meille toispuoleisen liikenteen ja uudet mittayksiköt, uuden rahan. Olemme innoissamme. Lähtisimme vaikka nyt, jos kaiken saisi järjestettyä heti. Pian pääsemme puhumaan englantia, pääsemme vihdoin sinne Skotlantiin, maahan joka on mainittu keskusteluissa vähintään kerran päivässä siitä lähtien, kun se ensimmäisenä tuli mieleen. Se mainittiin ja siitä tuli välittömästi unelma meille molemmille. Ja koska olen naimisissa varsin uskomattoman ihmisen kanssa, hän piipahti tällä viikolla siellä ja hän teki unelmasta totta. Jälleen.

Käsi kädessä, kissa kainalossa, kohti uutta suurta tuntematonta. Tällä kertaa mieli on vahvempi, olo varmempi, maailma vähemmän pelottava. Ennen ei voinut olla varma, että pärjää. Nyt tietää. Joko saa lähteä?

Kuva täältä.

p.s. Uusi blogi tulee syntymään Skotlannin ympärille, en saa järkevästi rakennettua tätä uutta vaihetta tänne. Tähän tulee kyllä edelleen päivityksiä Saksaan liittyen, lähdön jälkeenkin!

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Tie on kevyt kaksin kulkea

Vuosi sitten olin viimeksi Suomessa. Vuosi siitä, kun edellinen elämäni loppui ja uusi alkoi. Kun silloin kahdeskymmenesseitsemäs päivä laitoimme viimeisen kerran oven kiinni talossa, josta oli tullut meille koti, ja istuimme autoon startataksemme matkan kohti satamaa, auton radio alkoi soittaa Europen Final Countdown -kappaletta. We're leaving together but still it's farewell. And maybe we'll come back.. Samalla katselin ohikiitävää maisemaa ja elämäni vilisi silmieni edessä. Tiesin, että jotain suurta on tapahtumassa, mutta sitä en tiennyt, mitä kaikkea olisi vuodessa ehtinyt nähdä, kokea, miten paljon kasvaisin.

Alkuun tilannetta ei juuri edes käsittänyt. Sitä eli rauhaisasti päivästä toiseen ja ihmetteli uutta maata. Kauaa ei kuitenkaan mennyt, että ikävä Suomeen iski. Sen tiesi saapuvaksi jossain kohtaa ja siihen oli valmistautunut, mutten osannut valmistautua siihen, millä kaikella tavalla se iskisi. En osannut odottaa, että olisin kokenut sellaista pelkoa kuin silloin, kun kaikki pelotti. Jokainen tapahtuma, tilanne, kaikki mitä näin, oli uhka. Totaalinen kuolemanpelko, jatkuva yleinen ahdistus, pimeän laskettua ikkunoiden vahtaaminen, jokaisen äänen kuuntelu ja jokaisella kerralla sydän hypähti ikävästi. Ei auttanut, että jäin heti alkuun yksin muutamiksi päiviksi. Koskaan en ole niin suuresti pelännyt olla yksin. Niinä päivinä olin kykenemätön elämään. Olin vain, ja pelkäsin.

Pimeimmän vuodenajan myötä suurimmat pelkotilat alkoivat karista pois ja lämmittävien auringonsäteiden kera löysin onnellisuuden. Sen totaalisen, sydäntä pakahduttavan onnellisuuden. Vasta silloin ymmärsin täysin missä olen. Vihdoin ymmärsin, että unelmasta tuli totta. Jälkeenpäin tarkasteltuna olen onnellinen myös tuosta ajasta, kun olin huonompana kuin koskaan aiemmin tässä elämässä. Ilman sitä en olisi kyennyt kasvamaan tässä määrin. Vuodessa minusta on tullut aivan eri ihminen. Itsevarma ja peloton. Vahva. Enemmän minä, kuin koskaan ennen.

Olen tehnyt lukuisia asioita ensimmäistä kertaa elämässäni tämän vuoden aikana. Pieniä asioita, mutta itselleni niin merkittäviä. Olen löytänyt rauhan itsessäni, levottomuus tietyissä asioissa uinuu. Olen uskaltanut olla ja tehdä kaikkea sitä, mitä Suomessa piilottelin. Olen tullut esiin. Ulkoisesti muuttunut sisintäni vastaavaksi, itseni näköiseksi. Olen käynyt konserteissa, urheilutapahtumissa, olen yhtäkkiä käynyt useissa maissa. Olen vaeltanut Alpeilla, olen nähnyt useita uusia eläinlajeja, luonto on yllättänyt minut aivan uusilla tavoin. Vaikka kieltä en oppinut, opin itsestäni, miehestäni, meistä ja elämästä enemmän vuodessa kuin koskaan ennen. Ja sen kaiken koen paljon tärkeämmäksi.

Jokainen tekemäni uhraus, jokainen taakse jättämäni tärkeä asia, jokainen kokemani lamaannuttava pelkotila.. Jokainen niistä on ollut tämän arvoista. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. En voi muuta tehdä kuin kiittää miestäni, tuesta, turvasta, ymmärryksestä, rakkaudesta, siitä ettei hän ole päästänyt kädestäni irti, vaan on pitänyt entistäkin lujemmin siitä kiinni. Yhdessä olemme kokeneet ja kasvaneet, enemmän toisiamme kohti, entistä lähemmäs. Tiedän, että ilman häntä en olisi vastaavasta vuodesta selvinnyt. Hänen käsivarsiensa turvassa olen saanut romahtaa kasvaakseni omaksi itsekseni. Avioliittomme ensimmäinen vuosi meni Saksassa. En olisi voinut toivoa parempaa vuotta. Kokemuksena tämä kaikki on ollut aivan uskomaton. Paljon, paljon enemmän kuin osasin odottaa.

Olen kaivannut Suomen talvea. Eilen satoi ensilumi meillekin. Puissa on silti vielä lehdet jäljellä. Ajoissa satoi, vain sulaakseen pian pois lämpimän ilman myötä. Mutta hetken aikaa maailma on ollut entistä kauniimpi.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Ich verstehe nicht. Es tut mir Leid!

Yksitoista kuukautta Saksassa ja ei pakahtumisen tunteita, en tällä kertaa miettinyt niitä päiviä, kun tänne lähdettin ja tänne saavuttiin. Ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa tunne on eri. Jotain on oleellisesti muuttunut. On kuin ei tuntuisi missään. Koitan miettiä ja saada tunteesta kiinni. Ei mitään. Mitä on tapahtunut? Mikä on toisin?

Tiedän jotain enemmän kuin ennen. Tiedän nyt, että tämä ei olekaan ikuista. Ei ole olemassa konkreettista päättymispäivää, on vain konkreettinen tieto, että tänne ei jää. Ennen mikään ei ollut varmaa. Ollaanko täällä aina, palataanko joskus Suomeen, mennäänkö jonnekin toisaalle. Kaikki ovat olleet tasavertaisesti yhtä mahdollisia tai mahdottomia. Nyt on tiedossa ja varmaa, että tänne ei jää. Eikö unelma vastannutkaan todellisuutta, vai mikä tämän kaiken on aiheuttanut?

Mikään täällä ei ole järkyttänyt, ollut huonommin kuin kuvitteli. Kaikki on ollut juuri niin kuin sitä ajattelikin. Alpit ovat aivan yhtä kauniit ja huikaisevat kuin mitä aina niiden kuvittelinkin olevan. Luonto on ihmeellinen, ihmiset ystävällisiä ja kohteliaita, saksalainen elämäntapa miellyttävä. Olemme eläneet todellista unelmaa, unelma on siis vastannut todellisuutta. Ei ole kuin yksi mutta, ja se on niin iso mutta, että se yksikin ratkaisee.

Kieli. Liian vaikea kieli. Sen oppimiseen menisi minulta vuosikausia, jos joskus motivaation siihen yleensäkään löytäisin. Ilman motivaatiota en pysty, ja katsoessani miten sen kanssa painii jo sitä perustasolla osaava ihminen, motivaationi laskee entisestään. Mieheni on opiskellut kieltä ennen ja on opiskellut sitä täällä, on ollut motivoutunut sen oppimiseen. Ja silti on lukuisia esimerkkitilanteita, joissa tuo taito ei yksinkertaisesti riitä ja se turhauttaa häntä valtavasti. Olen siis realisti. Ja olen 'kaikki tai ei mitään'. Tiedän, etten oppisi sitä tarpeeksi hyvin koskaan. Kauhistelen ajatusta, että jotain sattuisi, enkä osaisi edes naapurilta mennä pyytämään apua. Jos miehelleni sattuisi jotain, jos kissalle sattuisi jotain. Jos itse yksinäni loukkaan itseni, ei ole sanoja, joilla kertoa ihmiselle, että nyt on hätä ja mitä pitää tehdä. Tai minulta pyydetään apua, olen ehkä ainoa onnettomuuspaikalla. 'Olen pahoillani, en puhu saksaa, en ymmärrä'? Ei se ole oikein.

Vaikka en kaipaakaan ihmisiä ympärilleni tai muitakaan kontakteja, tahtoisin voida pystyä tilanteen tullen keskustelemaan ihan mistä vain. Tahtoisin, että minulla olisi valinta siitä, kuinka paljon pidän kontaktia. Olen useasti täällä turhautunut sanomaan, että anteeksi, en puhu saksaa. Kerran yhden päivän sisään kolmesti! Ja kaikilla kerroilla olisin halunnut voida sanoa jotain muutakin. Ehkä yksi suurimpia inhokkitunteita mitä tiedän on se, kun tuntee olonsa tyhmäksi. Ja minä tunnen oloni joka päivä tyhmäksi, kun en ymmärrä tai osaa sanoa mitään kun minulle puhutaan. Ei se aina häiritse, sillä siinä ei ole mitään, mihin en olisi osannut varautua. Mutta silti tahtoisin, että tilanne olisi toisin ja saisin itse valita, kuinka paljon olen tekemisissä toisten kanssa.

Tämä yksi asia on noussut niin ratkaisevaksi, että se riittää siihen, että Keski-Euroopalle on vielä joskus vilkutettava hyvästit. Unelmasta astutaan ulos ja mennään seuraavia kohti. Johonkin, missä meitä ymmärretään, missä me ymmärrämme. Unelma on muuttunut toiseksi, sille tuli uusia kriteereitä, toiset asiat nousivat edellisiä tärkeämmäksi. Pettymys tämä ei missään tapauksessa ole ollut, vaan elämäni parasta aikaa, juuri sellaista millaiseksi sen kuvitteli. Elämä täällä on ollut huikeaa. Jollain tasolla uskon myös, että tänne vielä joskus palaa.

Matkamme jatkuu. Milloin ja minne, sitä ei vielä tiedä. Sinne mennään, mistä seuraava unelma löytyy. Olemme tilanteessa, missä maailma on meille tällä hetkellä täysin avoin. Mihin tahdomme mennä? Ykköskriteeri on kieli. Ja sitä pitää osata hyvin nyt. Näitä kieliä on kaksi. Paikkavaihtoehtoja on useita. Vielä ei tiedä, mihin niistä päätyy. Meidän kolmen kannalta paras vaihtoehto selviää myöhemmin. Paljon on nyt työn alla. Paljon on selvitettävää, on hakemuksia, on eri asioiden tutkimista ja punnintaa. Rakennamme uutta tulevaisuutta, mietimme mitä oikeasti tahdomme tehdä. Työtä, mitä työtä, missä, vai ehkä opiskella? Unelmia muovataan ja katsotaan, minkä voi toteuttaa, miltä tahdomme tulevaisuutemme näyttävän. Olemme huomanneet, että koti on toistamme lähellä. Maalla ei niin väliä, kunhan hätätilanteessa osaa kertoa satunnaiselle kulkijalle, mikä on.

Onko se seuraava maa viimeinen? En tiedä. Kun on kerran tämän tehnyt, se on todella helppo tehdä uudelleen. EU:n sisällä muuttaminen ei tunnu sen ihmeellisemmältä enää kuin muuttamiset Suomenkaan sisällä. En tiedä mihin elämä vie. Unelmat muuttunevat vielä useasti. Tarkastellaan niitä aina tilanteen tullen uudelleen. Asioiden tärkeysjärjestys vaihtuu, ihminen kasvaa ja löytää uusia asioita, jotka ovatkin edellisiä korkeammassa asemassa. Unelmani tänne muutosta oli mielessäni aina mahdoton, kunnes sen yhtäkkiä saikin toteuttaa. Nyt se on koettu. Toteutettu. Sillä oli niin suuri ote sydämestäni niin monta vuotta, että osa jää varmasti tänne, kun lähden. Pala minusta jää ja toivoo, että ehkä joskus voin palata näille seuduin. Jollain tavalla.

Nyt rakennan uuden unelman yhdessä mieheni kanssa. Sen sisältöä mietitään, se muovautuu pikkuhiljaa. Kaikki vaihtoehdot ovat yhtä tärkeitä, sillä ne kaikki täyttävät sen yhden kriteerin - kielen, jota ymmärtää ja osaa puhua. Se on ehdottomasti kaikista tärkeintä, moni muu asia on toissijainen. Yksi pieni asia kasvoi ajan myötä niin suureksi, että se hautasi alleen kaikki ne lukuisat ihanat, sielua pakahduttavat asiat, jotka meitä täällä ympäröi. Ikävä tulee, olen siitä varma. Mutta tiedän ja tunnen sydämeni. Ripottelen sitä ympäri maailmaa ja ihmisten luo, jotka ovat tärkeitä. Ja aina seuraavasta paikasta kerään tyhjän kolon tilalle uuden palan, mikä koostuu kasvetuista vuosista ja eletystä elämästä. Joka kerta sydän on täydempi kuin ennen ja on jälleen hajota liitoksistaan. Taas on varaa ripotella siitä paloja jonnekin, särkeä sitä vähän. Sillä loppujen lopuksi se kaikkein suurin osa siitä on ja pysyy aina mieheni luona. Ja vain sillä on oikeasti väliä.

Tämän hetken suurin unelmani? Että olisi olemassa mahdollisuus käydä lähikaupassa yksin, ilman että ihan kaikkeen tarvitsen mieheni kielitaitoa. Mikä ei sekään aina riitä.



torstai 30. elokuuta 2012

Kymmenen

Kahdeskymmenesseitsemäs päivä. Tämä oli se päivä, kun lähdettiin Suomesta. Kahdeskymmeneskahdeksas päivä. Tämä oli se päivä, kun oltiin laivassa ja illalla oltiin perillä Travemünden satamassa. Kahdeskymmenesyhdeksäs päivä. Tämä oli se päivä, kun oltiin aamulla perillä majatalossa, ajettuamme koko yön Saksan läpi.

Joka kuukausi lisään yhden kuukauden siihen, kuinka monta tulee täyteen siitä hetkestä, kun lähdettiin. Siitä kun saavuttiin. Joka kuukausi huomaan miettiväni kyseisen päivän tunnelmia. Se kaikki tulee edelleen mieleen vaivatta ja sitä on yhä vain mahdotonta miettiä kyynelittä, kaikkien kolmen päivän kohdalla. Olimme hetken täysin kodittomia, vailla mennyttä ja vailla tulevaa, sillä kaiken jätimme taakse ja mitään emme tulevasta tienneet. Meillä ei ollut mitään muuta, kuin toistemme kädet omissamme. Ja kissa siinä kaiken keskellä, aivan yhtä epävarmana tulevaisuudesta kuin mekin.

Mietin, muistankohan nuo tunteet aina. Uskoisin. Toista vastaavaa tilannetta tuskin voi tulla koskaan. Tuskin enää koskaan jätän taakseni kokonaista kahdenkymmenenseitsemän vuoden mittaista elämää, muistoineen ja ihmisineen.

Näitä mietin joka kuukausi mielessäni, aina loppukuusta. Jostain syystä sen kaiken käy aina läpi, miettii miltä tuntui, miltä kaikki näytti, miltä tuoksui. En tahtoisikaan unohtaa. Se olisi kuin unohtaisi elämän. Ei se satu, vaikka kyyneleitä aiheuttaakin. Jonkin verran sydäntä repii ja raastaa, muttei satu.

Vanhempani kävivät täällä ensimmäistä kertaa. Yhdeksän kuukauden tauon jälkeen tapasimme taas. On suuri ero, kun ennen oli välimatkaa 50 kilometriä. Nyt on vähän enemmän. Ajallisesti ei paljoa, mutta rahallisesti toki. Hetken aikaa kaikki oli niin kuin joskus ennenkin. Pääasiallinen ero oli siinä, että he olivat täällä, emmekä me heidän luonaan. Ei meinannut ymmärtää, että toisesta maasta tulivat. Hyvästien jälkeen ei enää ymmärtänyt mitään muuta, kuin sen että sattui. Itkua kesti kaksi päivää. Tuona aikana en käsittänyt, että olen Saksassa. He tulivat toisesta maasta. He lensivät takaisin toiseen maahan. Tunsin, että minäkin tahdon sinne toiseen maahan. En ollut kahteen päivään mitään muuta kuin epämääräinen kasa tunteita.

Ja sitten se jälleen helpotti. Arjesta sai kiinni ja ymmärsi olevansa täällä, missä kuuluukin olla. Ehkä joskus hyvästien sanominen helpottaa. Voi olla, että ei. Se on tämän kaiken hinta. Se pitää maksaa kerta toisensa jälkeen. Ja hyväksyn sen.

En vieläkään näe palaavani koskaan. Ajatus on kuin toisesta todellisuudesta. Tahdon elää tässä. Ei elämäkään vie taaksepäin, eikä aika. Tie vie eteenpäin. Mitä sen päässä on, mihin se päättyy, sitä en tiedä. Voihan olla, että tekee joskus ympyrän monen mutkan kautta. Älä koskaan sano ei koskaan. Tulevaisuutta en osaa ennustaa, mutta sen verran näen, että tie kulkee eteenpäin. Voi jäädä tähän tai voi lähteä. Taaksepäin ei pääse. Tässä ajassa tie takana on ehtinyt pikkuhiljaa kaventua poluksi ja polku on ehtinyt kasvaa umpeen. Sen niittäminen ei houkuta, kun edessä on tasaista rauhaisaa hiekkatietä, jota on ilo astella. Siinä mahtuu kävelemään hienosti vierekkäin, käsi kädessä. Kissa perässä kipittäen.

Ja kohta siitä kaikesta on jo vuosi.


Sveitsistä.